Rakeyard

Kirjoitustauko on osittain tarkoituksella venähtänyt hieman pitkäksi. Asetin vuoden alussa tavoitteekseni parantaa selvästi sekä pituus- että syvyyssukellusta ilman räpylöitä, jotka molemmat ovat olleet aina minulle jonkinasteinen heikkous. Niinpä olen keskittynyt DNF:n tekniikkaan ja kehitystäkin on tullut.

Tekniikkani on aina ollut aivan kamala, mutta kun olen siihen keskittynyt hieman enemmän, niin olen lopulta päässyt vireeseen jossa parhaimmillaan (tosin en joka kerta) pääsen 25m altaanpitan yhdellä vetoparilla. En halunnut tehdä tuosta mitään pakkomiellettä, mutta minusta "minimivetoparien" laskeminen on hyvä osoitus siitä onko yksittäinen veto/potku tehokas vai ei. Luotettavasti pääsen 25m 1.5 vetoparilla ja "kisavauhti" asettuu 3 vetopariin (n. 55 sek/50m). Käsivetoon olen nyt aika tyytyväinen ja potkukin onnistuessaan on aika hyvä, tai ainakin parempi. Ongelmana vaan tahtoo olla että aina kun vähänkin keskittyminen herpaantuu (esim. pitkässä sukelluksessa) potku palaa 3 vuotta taakse päin teknisesti.

Kuten suunniteluta, aloin sukeltaa pitkiä sukelluksia n. kuukausi ennen SM-kisoja kasvattaen tuloksia pikku hiljaa. Ja mukavasti ne kasvoivatkin. Sain 100m DNF:n lähestulkoon "rutiiniksi", ja useita kertoja sukelsin 105-110m. Keskiviikkona ennen kisoja 119m ja siinäkin jäi olo että olisi vielä vähän voinut rutistaa. Odotukset siis olivat melko kovat.

Staticia en ollut treenannut ollenkaan vedessä, kuivalla olin päässyt kuitenkin melko säännölliseen 7:30+ aikoihin, joten tiesin että kohtuullinen vire on. Dynassa taas olin tehnyt useamman 130-140m sukelluksen melko köykäisin perustein, joten arvelin senkin olevan "riittävän hyvällä mallilla".

Nyt voin kuitenkin myöntää avoimesti, että kisasuoritukseni DNF:ssä oli karvas pettymys. Olin ladannut liian korkeat odotukset itselleni. Sukellus oli todella hermostunutta. Toisekseen rutiinin puute näkyi. Pasmat menivät ihan sekaisin kun lämppärialtaasta pitikin kävellä suorituspaikalle. Tämä on sikäli noloa että olen ollut itse suunnittelemassa kisojen järjestelyjä. En voi vedota edes järjestelyjen stressaavuuteen, koska kuitenkin paljon enemmän käytännön järjestelyihin osallistuneet sukeltajat kuten Matti, Jone, Kaj ja Atte venyivät kaikki melkoisiin suorituksiin. Erityisesti Jone:n sarja oli melkoisen kunnioitettava, yhtään muita väheksymättä :) Pettymys oli karvas, mutta kokosin itseni joten kuten dynaan ja tein oman kisaenkkani. Vähän pettymys sekin kieltämättä oli ja erityisesti -20 pistettä pintarikkeistä harmittaa, mutta ok sukellus kuitenkin.

Tiedän että liika vaatimattomuus on rasittavaa, mutta sanon tämän silti. Staticin hopea oli minulle aika laiha lohtu. En ollut panostanut siihen yhtään ja silti tuli mitali - paljon suurempaa tyydytystä olisin saanut onnistuneesta DNF-sukelluksesta, mitalilla tai ilman. Ei tuollainen 7 minuutin static minulle mikään juhlan aihe ole. Ihan ok veto, mutta parempaankin pitäisi pystyä.

Vaan turhaan näitä liikaa märehtimään, korjaussarjaa kehiin.

Vika-analyysiä DNF:stä
-Rutiinin puute pitkissä sukelluksissa (ei selkeää valmistautumisrutiinia, vauhti arpapeliä, tekniikka hajoaa)
-Epävarma potku, käsivetopainotteisuus
-Maksimistatic alla
-Nälkä - pidin staticiin tyhjää mahaa ja homma vähän jäi päälle. Loppujen lopuksi vedin klo 14 asti parilla leipäpalalla - ei näin.

Korjaussarja:
-Enemmän keskipitkiä sukelluksia ja rutiinia
-Painotus käsivetopainotteisesta potkupainotteiseen sukeltamiseen. Eli aion kääntää asian päässäni niin, että sukellan potkuilla, käsiveto on vain mauste - eikä toisin päin. Paljon tekniikkatreeniä potkuun
-Jos haluan joskus tehdä enkan jossakin lajissa, jätän samalta päivältä muut lajit pois
-Muista syödä jatkossa

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin oltava jotensakin tyytyväinen aina kun kehittyy. Oli tuo DNF veto kuitenkin mulle kisaenkka, ja on hyvä tietää että huonollakin sukelluksella pystyn kääntymään 100 metristä.

Tavoite on kuitenkin edelleen rikkoa 125m DNF:ssä, eikä minulla ole syytä epäillä etteikö tuo tämän vuoden puolella toteutuisi. Hetken aikaa treenit ovat vähän niukassa kun pidän pari kurssia kevällä, mutta pitäkää varanne, DNF-kuninkaan palli tutisee vielä! ;)

Kulunut vuosi oli minulle aika poikkeuksellinen. Olin oikeastaan jo hylännyt ajatuksen kilpailuista, mutta sattumien kautta ajauduin kuitenkin MM-kisoihin ja ylitin omat odotukseni. Toisin sanoen vuosi ei mennyt ollenkaan niinkuin piti, mutta en minä valita :)

Nyt olen taas saman kysymyksen edessä. Kilpailla vai eikö kilpailla? Oikeastaan fiilis on ihan sama, eli "ihan sama". Ei minulla edelleenkään mitään kilpailemista vastaan ole, mutta toisaalta ei se ole myöskään henki ja elämä. Suurin haaste on saada sovitettua työkuviot, lomapäivät ja perhe-elämä siten, että kisareissut ylipäätään olisivat mahdollisia enkä juuri nyt osaa sanoa onnistuuko se tai haluanko edes sitä.

Treenaamisesta sen sijaan pidän ja aion sitä myös jatkaa. Liika tulostavoitteellisuus on yleensä huono asia, mutta ainakin itselleni motivaatio ja ilo löytyy kuitenkin tavoitteiden asettamisesta ja niiden saavuttamisesta, olkoot se sitten osittain, kokonaan tai ylittäen. Reilusti alittaen on tietysti eri juttu.

Lyhyt katsaus viime vuoden tavoitteisiin, tuloksiin ja uusiin tavoitteisiin

Juoksu
2007 alussa: Pirkan hölkkä (33km) 3:07, puolimaraton 1:47, 10km ~45 min, cooper 3150
Tavoite: Pirkan hölkkä alle 3h, puolimaraton alle 1:40, 10km alle 43 min, cooper ei laske, Maraton läpi
Toteutui: Pirkka - en juossut, Puolimaraton alitin epävirallisesti matolla (1:37), kymppiä en kokeillut, cooperia en kokeillut, 2 maratonia läpi 3:51 ja 3:43
Lopputulos: katson saavuttaneeni tavoitteeni vaikka cooperit sun muut jäi tekemättä
Tavoite 2008: Ainakin 2 maratonia, 3:40 alitus. ja 1 puolikas alle 1:40

Puntti
-Tavoite ei takapakkia
-Tulos homma vähän jäi loppuvuodesta
-2008 jatkan ylläpitomentaliteetilla

50 räpyläsprintti
2007 alussa: 20.9s
Tavoite: alle 20s
Toteutuma: en tullut koskaan kokeilleeksi 20s - pidän saman tavoitteen 2008

Dynamic
2007 alussa: 125m
Tavoite: 150m
Toteutuma: 156m - eli meni aikalailla niin kuin pitikin
Tavoite 2008: 160m

Dnf
2007 alussa: 93m
Tavoite: 105m
Toteutuma: 105m - eli saavutettu
Tavoite 2008: 125m - tässä pitäisi olla reilusti parantamisen varaa

CW:
2007 alussa: 50m
Tavoite: 60m
Toteutuma: 85m - WTF?
Tavoite 2008: 70m suomen olosuhteissa

CNF:
-Ei tavoitetta 2007, tulos 48m "aika puskista"
-Tavoite 2008 61m :)

Static: ei tavoitteita, pyrin välttelemään niin paljon kuin voin

Paljon tavoitteita myös byrokratiapuolella. Pitäisi tehdä AIDA:n rankingsivut loppuun, järkätä parit SM-kisat, nähdä "Sukeltaja Games"-toteutuvan, tehdä sukeltajaliitolle "kisaportaali", viimeistellä kirja Kimmon ja Arin kanssa, vetää vähintään 2 kurssia.

Henkilökohtaisella puolella en kehtaa kaikkia juttuja listata, mutta tuota listaa vasten katsottuna hieman paradoksaaliselta voi kuulostaa että aion viettää enemmän aikaa kotona ja perheen parissa kuin viime vuonna. Kovasti on puhuttu matkaavamme Siperian halki junalla Venlan kanssa. Olisihan tuo kiva saada toteutumaan :)

Tavoitteiden saavuttamisessa sovellan parhaita Agile-periaatteita, eli suunnitelmat muuttuvat tarpeen mukaan nopeastikin, nämä ovat vain karkeat suuntaviivat.
Hyvä vuosi tulossa, ainakin tekemistä piisaa :)

Kisat on kisattu ja viralliset tiedotteet tehty. Voinen siis siirtyä epämuodollisempaan ja pohdiskelevampaan ilmaisuun.

Luonnollisestikin olen todella tyytyväinen omiin suorituksiini. Lähdin reissuun "virallisesti" hakemaan 65m sukellusta. Tiesin kuitenkin koko ajan, että luultavasti 70 on lähempänä totuutta. En kuitenkaan halunnut asettaa tavoitetta liian korkealle. En tuolloin vielä edes unelmoinut että voisin JOSKUS sukeltaa yli 80m, saati että jo näissä kisoissa. Olin kuitenkin tehnyt kovan työn ja harjoitellut järjestelmällisesti, valmistautuminen oli mennyt hyvin ja tiesin olevani kunnossa. Palaset loksahtelivat kohdalleen ja viimeinen epävarma osa-alue - itse syvyys - oli ainoa mihin minun tarvitsisi keskittyä ja sen hiomiseen reilu viikko on suomalaisittain ajateltuna ruhtinaallisesti. Olin siis päättänyt myös ns. ottaa käsijarrun pois. Päätin että etenen nyt niin pitkälle kun hyvälle tuntuu. Tai ei ehkä niinkään miltä se tuntuu, mutta mitä pystyn objektiivisesti arvoimaan. Jokaisen sukelluksen jälkeen analysoin sukelluksen eri osa-alueita ja tein päätöksen - voinko lisätä hieman, poistetaanko hieman, pysytäänkö tässä? 85 metriin asti vastaus oli aina "voin lisätä hieman". Kävin kovan jaakobin painin lähdenkö hakemaan SE:tä, mutta lopulta päätös oli helppo. 8 kysymystä ei salli sitä - nyt poistetaan hieman. Jälkikäteen on helppo nähdä että päätös oli oikea (83m oli tuolle päivää aivan tarpeeksi tiukka suoritus).

Progressioni oli järkyttävän nopea, liian nopea. Vaikeinta oli pitää pää mukana. Tämä ei olisi missään tapauksessa onnistunut vuosi sitten, tai vielä muutama kuukausikin sitten, en olisi ollut henkisesti valmis. Mutta tällä kertaa sain kaiken tietoni, taitoni, kuntoni ja ennenkaikkea motivaationi keskitettyä yhteen tavoitteeseen ja pystyin sen voimalla viemään itseäni eteenpäin. Homma oli kuitenkin henkisesti niin kuluttavaa että juuri nyt kaiken tilalla on vain suuri tyhjyys. Ymmärrän entistä huonommin niitä jannuja jotka vuosi toisensa jälkeen tulevat kisoihin, ilmoittavat liikaa ja epäonnistuvat käytännössä aina. Kuinka he kestävät sitä? Mikä heitä motivoi? Ja kun sanon "epäonnistuvat", tarkoitan että seurauksena on lähes aina tajuttomuus tai erilaiset painevammat, en vain sitä että tavoitetta ei saavuteta.

En ole aikaisemmin vienyt syvyyssukellusta selkeästi epämukavuuskynnyksen äärilaitaan. Sukelluksesta suoritukseen, niin sanotusti. Otin yli 80 m sukelluksilla itsestäni henkisesti ja fyysiesti kaiken irti ja tein sen vieläpä 3 kertaa lähes peräkkäisinä päivinä.

Tein tämän kaiken tietoisesti. Tottakai tiesin, että tässä on se vaara että koko touhusta menee maku, mutta olin päättänyt tehdä sen silti. Oli tietysti mahtava tunne onnistua, saada tiivistettyä kaikki mitä sukeltamisesta tiedän ja osaan yhteen hetkeen, yhteen suoritukseen ja saavuttaa paitsi kirkkasti oma enkka, myös MM-tasolla hyvä sukellus.

Toisaalta tunne oli hyvin ristiriitainen. Mitä järkeä tässä on? Miksi minä näin haluan sukeltaa. Ei tämä ole kivaa, tämä on todella epämiellyttävää. Olo on hieman samanlainen kuin maratonin jälkeen. "Ei koskaan enää", miksi ihmeessä rääkkäisin itseäni näin. Mutta sitten kuitenkin olen hirveän ylpeä itsestäni. Se oli epämukavaa, mutta kestit sen, olet nyt vahvempi, mukavuusalueesi on kasvanut, haastoit itsesi ja voitit. Ihminen kasvaa vain haasteiden kautta. Luulenpa että maraton-projektien suurin anti sukellukselleni on ollut nimenomaan tuo epämukavuuden sietäminen ja suorituskyvyn ylläpitäminen vaikka kaikki signaalit kehosta viestivät muuta. Kun maratonilla tekee mieli lopettaa teen yleensä hyvin yksinkertaisen testin. Nouseeko jalka vielä? Jos nousee, niin mitä sitten ruikutat, jatka juoksemista. Syvimmillä sukelluksillani olo oli hieman samanlainen. Hapottaa, tekee mieli ilmaa, pinta ei tunnu tulevan vastaan. Pystytkö vielä potkaisemaan? No potkaise sitten!

Tuollainen suoritus on täynnä ristiriitoja. Alas mennessä pitää olla mahdollisimman rento - minulle se on se helppo vaihe. Paineentasaus sujuu, hengitysrefleksi ei tunnu vielä, vapaapudotus on nautinnollista ja jopa narkoosi (kun siihen tottuu) tuntuu mukavalta. Käännöksen jälkeen pitäisi niin ikään pysyä rentona, mutta samalla pitäisi tehdä voimakkaasti lihastyötä. Hengitysrefleksi tuntuu voimakkaasti, lihaksia hapottaa järjettömästi, väkisinkin tulee mieleen "haukkasinko nyt liian ison palan kakkua" - rutiinia ei ole tarpeeksi, ei voi objektiivisesti sanoa että pala oli juuri oikean kokoinen.

Yksi vapaasukelluksen suurimpia kliseitä on että se on "itseensä sukeltamista", tai mitä lie jeesustelua. Itselleni tämä ei ole koskaan ollut sukeltamisen syy - olen sukeltanut kertakaikkiaan siksi, että rakastan sitä. On ollut henkisesti tiukkaa joutua nyt myöntämään itselleen, että ehkä en pidäkään kaikesta mitä tähän liittyy. Paitsi itse suorituksesta, joistakin "huippusukeltamiseen" liittyvistä lieveilmiöistä.

Juuri nyt tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta että koskaan sukeltaisin syvemmälle. Olen kuitenkin niin monet kisa-bluesit kokenut, että uskoisinpa mielen siitä vielä muuttuvan. Jos seuraava kerta vielä tulee, niin tulee myös paljon muutoksia. Heikko kohtani on nyt syvien sukellusten rutiini ja olen tällä tempulla nyt luonut "suorituksista" itselleni henkisesti liian kovan peikon. Ajatuksin noiden tuntemusten kohtaamisesta puistattaa. Jos lähtisin nyt hakemaan syvyyskuntoa uudestaan, keskittyisin tekemään PALJON sukelluksia mukaavuuskynnyksen rajalle. Syvyyksiin jotka ovat jo haastavia, mutta joiden jälkeen voi vielä tulla pintaan hymy huulilla. Henkisesti tuollainen "hyppy tuntemattomaan" päivä toisensa jälkeen, sanoivat objektiiviset mittarit mitä tahansa, on vain liian rankkaa.

Näissä kisoissa Timo haki juuri tuota ja kyllä miehen kateessa saattoikin nähdä välähtävän uuden motivaation häivän. 78 metriä oli Timolle hyvä ja kaikin puolin rento sukellus vaikka kaikki olosuhteet olivat käytännössä sitä vastaan. Tuohon on helppo rakentaa päälle 5-10 metriä lisää...Samaa tunnetta minun pitää lähteä hakemaan jos aion kehittyä.

Sanalla sanoen, sukeltamiseen täytyy löytää taas ilo uudestaan :)

Treenit on treenattu, laukut on pakattu...Kisaprojektin osalta homma jatkuu osoitteessa vapaasukellusmmkisat.blogspot.com

Tarkoituksenani oli tänään mennä altaalle simuloimaan kisapainetta. Olen koko viikon vihjaillut ihmisille, että yritän sunnuntaina "Tampereen ennätystä" dynassa ja yrittänyt näin luoda itselleni kisatilanteen oloisen paineen.

Homma tuntui toimivan, koska jo aikaisin aamuyöstä huomasin pyöriskeleväni sängyssä. En saanut unta ja mietin tulevaa sukellusta.

Söin aamupuuron, valmistelin urheilujuomat ja lähdin hallille. Saman rutiinin mukaan kun aion tehdä kisoissakin. Jätän kisapäivän juomasta kreatiinin pois. Ei siitä tässä vaiheessa mitään hyötyä ole, se on pitänyt nauttia jo eilen jos siitä jotain apua haluaa.

Koko venyttelyjen ja lämppäreiden ajan olo oli selvästi kokoajan vähän ylivireä ja jännittynyt. Juuri tätä hainkin ja pääsin nyt kokeilemaan kuinka hommaan voi vastata. Valmistautuessani sukellukseen huomasin selkeästi hengittäväni liian syvään, joten vähensin tietoisesti hengityksen aivan neutraaliksi. Ennen pakkaamista otan yleensä 5 syvää tuuletusta ja jätin myös sen nyt tietoisesti 3:een.

Heti lähdössä räpylä lipsahti ja eka potku meni pieleen. Teki mieli keskeyttää ja ottaa uusksi, mutta järkeilin että en voi kisoissakaan niin tehdä. Nyt vaan mennään niin pitkälle kuin voi - aina päivän paras. Sukelsin rentoa ja hidasta vauhtia 75 metriin asti, jolloin tuli ensimmäinen selkeä palleanykäys. Siitä kiihdytin aivan aavistuksen verran, pitäen vauhdin kuitenkin erittäin rentona. Satasen jälkeen olo oli jo hyvinkin epämukava, mutta järki selvä. Juuri tällainen olo siinä pitääkin olla. Jos olo ei ole tukala, tietää että järki on myös kohta hyvin epäselvä. 125m käännöksessä olo oli edelleen niin vahva, että tiesin jo sukelluksen onnistuneen. Aavistuksen verran kiihdyttäen 150, käännös, pari potkua ja liuku - sitten pintaan.

Olo oli vahva mutta protokollassa käsi lipsahti maskilta enkä saanut sitä yhdellä liikkeellä pois ja siihen väliin lipsautin "höh". Älytöntä kyllä, tämä varmaankin olisi ollut virhe kisoissa (en nyt ole ihan varma). Ihan sama, koska tiedän mihin nyt pystyn eikä tämä ollut mikään virallinen tulos. Matkaksi arvioimme n. 156 metriä ja aikaa meni 2:22, karvan nopeammin kuin 1 m/s.

Treenitavoite täyttyi, tuli oma enkka ja ennenkaikkea todistin itselleni että alkuviikon 150m ei ollut yksittäinen onnenkantamoinen. Kyllä kai vähempikin hymyilyttää :)

Olo oli niin hyvä, että päätin pikaisen lepäilyn jälkeen sipaista vielä DNF:n PB:n. Hassua sinänsä, mutta olin jo tuossa vaiheessa täysin varma että PB siitä tulee ja tuollaisen tunteen kanssa on sitten mukava sukeltaa. Sukelsin n. 104 metriä. Ehkä olisi mennyt enemmänkin, ehkä ei...Vanha enkka meni kuitenkin rikki ja itsevarmuus kasvoi.

Ai että kun pääsisi jo egyptiin. Toki vieläkin voi moni asia mennä pieleen, mutta yrittämään tahtoisin jo päästä :) Pieni jännitysmomentti on tietysti sairastelut. Melko varmasti Egyptissä ainakin pienen ripulin saa. Mutta nämä ovat taas olosuhteita joille ei juuri mitään voi, joten ei niistä kannata liikaa stressatakaan. Puvun voi sitäpaitsi pestä, kunniaa ei! ;)

Onnistuneen sukelluksen kunniaksi palkitsin itseni kupillisella kahvia. Ai että kun maistui hyvälle.

Onneksi egyptistä ei saa kunnon kahvia, ainakaan kovin helposti. Helpompi olla ilman.

(en minä oikeasti usko että kahvilla on suurikaan merkitys suorituskykyyn, mutta tällaiset "ehdottomuudet", kuten kahviselibaatti, auttavat pitämään psyykeen kurissa treenikaudella. Helpompi sitten olla periksiantamaton myös treeneissä)

Salipäivä

Kyykky 3x12x75kg
Leuat 3x5 (säälittävää, mutta treenaamattomuus kostautuu :)
Alaselkä 5kg painolla 3x15
Hartiapunnerrus 3x12x70kg
Vatsat 3x8 (jalkojen nosto nilkat ojennettuna)
Ojentajien jyystöä taljalla sekalainen määrä.

Ei näy ehkä lukemissa, mutta oli todella hyvä treeni. Fiilis oli hyvä, homma kulki ja "paketti" tuntuu selkeästi olevan nyt hyvin kasassa.

Peruin illan hallitreenit koska oli sellainen fiilis, että nyt on parempi levätä. Lepäilen myös koko lauantain ja yritän sitten sunnuntaina PB:tä dynassa...

Aamulla kuivastatic 7:15 (FRC 4:00, Täysillä 5:35, Pakattuna 7:15)

Tuntui aivan karmealta. Sorruin illalla juomaan ison lasillisen punaviiniä ja se tässä varmaankin tuntuu. Eilinen raju allerginen nuha saattoi syödä parasta terää myös.

Sinänsä mitään "ongelmia" ei ollut, tuntui vaan niin älyttömän hirveältä heti ekasta lämppäristä asti. Sikäli olen tyytyväinen että jaksoin sinnitellä noinkin pitkään.

Illalla hallitreenit

DYN 125 (n. 2 min)
DYN 130 (n. 2 min)
Simuloitu consta 60m

Ihan jees, ei tällä kertaa tehnyt älyttömän tiukkaa, mutta ei nyt helppoakaan. Loppuun vedin huvikseen tuollaisen simuloidun konstan, eli 8 potkua nopeasti, 8 rennosti, sitten staticia 30 sek, sen jälkeen n. 25 potkua rivakaa vauhtia. Vajaa 2 minuuttia tuohon meni ja matkaa tuli 100m ja laskeskelin että tuo vastaisi n. 60 m constaa...