Ajoittain innokkaana pelaajana olen odottanut peliä, joka jälleen kerran veisi sydämeni pariksi viikoksi. Kaiholla muistelen niitä aikoja, jolloin saatoin viettää toista viikkoa neljän seinän sisällä jonkin pelin ääressä, koska se oli kertakaikkiaan niin mielenkiintoinen, ettei malttanut jättää kesken. Lienee aivan normaalia, että iän karttuessa mielenkiinto pelejä kohtaan yleensäkin laimenee. Jos on jo "kaiken nähnyt", niin mikään ihan keskivertotekele ei saa pidettyä yllä mielenkiintoa kovinkaan pitkään.
Ostin aikanaan xbox-konsolin hetken mielijohteesta ja nykyään pelaamiseni rajoittuu lähinnä sille ilmestyviin peleihin. Hyviä sellaisia on vain ollut valitettavan harvassa alkuinnostuksen jälkeen. Jo konsolin alkupäivinä eräs projekti kuitenkin herätti mielenkiintoni, nimittäin Lionheadin "Project Ego", jossa oli mielenkiintoisen kuuloinen perusidea. Uusi juju kaikessa yksinkertaisuudessaan oli, että tässä roolipelissä hahmosi fyysinen olemus kehittyy sen mukaan, mitä hahmosi tekee. Toisin sanoen, jos miekkailet paljon, tulee hahmostasi Conania muistuttava järkäle. Jos taas keskityt taikuuteen, kehittyy hänestä hintelä nörtti. Projekti luonnollisesti venyi lähes ikuisuuteen ja nimeksi muodostui hieman ytimekkäämpi "Fable", mutta syrjäsilmällä olen seurannut tilannetta ja salaa odottanut julkaisua.
Aitoon Lionhead tyyliin, olemme saaneet lukea läpi pelin kehityhistorian "uudesta mullistavasta tekoälystä" ja siitä, kuinka vihdoinkin tietokoneen ohjaamilla hahmoilla on "oikea" äly, jonka mukaan he toimivat. Kaikki on suorastaan vallankumouksellista ja puutkin kasvavat oikeasti! Hype hypenä, mutta kuulostaa silti mielenkiintoiselta.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Yksi näppärä ideahan ei pitkälle kanna. Varsinkaan jos idean ympärille kyhätty peli on hätäisesti kasattu, ulkoasultaan keskinkertainen kokoelma fantasia-kliseitä. Juoni koostuu loppumattomasta määrästä juoksua etäpisteestä A etäpisteeseen B ennalta määrättyä ränniä pitkin. Mitä iloa on hienoimmastakaan tekoälystä, johon on uhrattu pääosa koneen prosessoriajasta, jos paljon uskottavampaan lopputulokseen olisi päässyt yksinkertaisella, näennäisvapaalla ja ennakkoon määritellyllä valintapuulla? Roolipelin ei ole tarkoitus simuloida todellisuutta. Sehän olisi typerää, sillä koneen tehot loppuvat välittömästi kesken. Pelin tarkoitus on luoda uskottava illuusio todellisuudesta tai vaihtoehtoisesta todellisuudesta, johon pelaaja voi eläytyä ja kokea saavansa aikaan jotakin suurta. Onhan se hienoa, että tekoälyn kehitys menee eteenpäin myös peleissä. Mutta mitä iloa siitä on pelaajalle? Toki minusta olisi mukavaa elää maailmassa, jossa naisen kuin naisen saa sanomalla tarpeeksi monta kertaa peräkkäin "flirt!". Onhan se kehittäjien mielestä varmasti hienoa, että pelissäkin tällä naisella on omat attribuutit ja "tunnepisteet" ja mitkä lie reaktiot. Mutta paljon mielenkiintoisempaa se oli pelaajalle esim. Fallout2:ssa tai Knights of the Old Republicissa, joissa samaan tulokseen päästäkseen piti osata edes valita ennalta määritellystä keskustelusta oikeimman tuntuiset vaihtoehdot. Kun kaikkea vielä siivittää täysin tyhjänpäiväinen musiikki ja parhaimmillaankin keskinkertaisen alapuolelle sijoittuva ääninäyttely, on soppa valmis. Eihän se nyt ihan katastrofi ollut, mutta ei kyllä todellakaan mitään mistä pitäisi sen kummemmin innostuakaan.
Jään siis vieläkin odottamaan roolipeliä, jossa kehitys tapahtuisi oikeasti sen mukaan mitä teen. Tämä nerokas järjestelmähän oli käytössä jo iänikuisessa Dungeon Masterissa, mutta en ole nähnyt sitä missään sen jälkeen. Hahmo siis kehittyisi konkreettisesti sen mukaan mitä tekee. Ei siis olisi kokemuspisteitä ja "leveleitä", joiden mukaan saa valikosta valita hahmolleen uusia ominaisuuksia. Vaan kertakaikkiaan jokainen miekanisku kasvattaisi voimaa ja nopeutta hieman ja jokainen loistu kasvattaisi älykkyyttä, manaa ja loitsun tehoa. Tikanheitto kehittäisi tarkkuutta ja esineiden kantaminen kestävyyttä. Mikä tässä on niin vaikeaa?
Todellista vapautta pelissä olisi, jos hahmona voisi olla myös byrokraattinen harmaavarpunen. Koko pelin voisi pelata läpi antamalla pahisten aina käyttää itseään hyväksi ja antamalla niiden mennä rellestää rauhassa. Jälkeen päin aina katsoisi perään ja nyrkkiä puiden mutisisi: "olisi pitänyt sanoa, että...", tai kirjoittaa katkeran vuodatuksen yleisönosastolle. Mutta tätä odotellessa otan vastaan ennaltakirjoitetut tapahtumat, näennäisen mutta rajoitetun vapauden ja mielenkiintoisen, eeppisen juonikaaren paljon mielummin.
Kaiken kaikkiaan varsin lyhyen pelailun jälkeen (läpipeluuseen menee 10-15 tuntia), olo on kuin olisi juuri tullut pahemman kerran huijatuksi. Tässäkö tämä oli? Vuosikymmenen mullistavin roolipeli? Vaikka kuinka yritin olla välittämättä ennakohehkutuksista, niin olen silti pettynyt.
Joku Internetin sanasieppo onkin muotoillut asian hyvin:
I'm surprised they didn't have ashton kutcher pop up after the credits and he'd be all "You Got FABLE'D" and I'd be all "Oooh Man, j00 got me man, j00 got me good, aw man......"