Kisat on kisattu ja viralliset tiedotteet tehty. Voinen siis siirtyä epämuodollisempaan ja pohdiskelevampaan ilmaisuun.
Luonnollisestikin olen todella tyytyväinen omiin suorituksiini. Lähdin reissuun "virallisesti" hakemaan 65m sukellusta. Tiesin kuitenkin koko ajan, että luultavasti 70 on lähempänä totuutta. En kuitenkaan halunnut asettaa tavoitetta liian korkealle. En tuolloin vielä edes unelmoinut että voisin JOSKUS sukeltaa yli 80m, saati että jo näissä kisoissa. Olin kuitenkin tehnyt kovan työn ja harjoitellut järjestelmällisesti, valmistautuminen oli mennyt hyvin ja tiesin olevani kunnossa. Palaset loksahtelivat kohdalleen ja viimeinen epävarma osa-alue - itse syvyys - oli ainoa mihin minun tarvitsisi keskittyä ja sen hiomiseen reilu viikko on suomalaisittain ajateltuna ruhtinaallisesti. Olin siis päättänyt myös ns. ottaa käsijarrun pois. Päätin että etenen nyt niin pitkälle kun hyvälle tuntuu. Tai ei ehkä niinkään miltä se tuntuu, mutta mitä pystyn objektiivisesti arvoimaan. Jokaisen sukelluksen jälkeen analysoin sukelluksen eri osa-alueita ja tein päätöksen - voinko lisätä hieman, poistetaanko hieman, pysytäänkö tässä? 85 metriin asti vastaus oli aina "voin lisätä hieman". Kävin kovan jaakobin painin lähdenkö hakemaan SE:tä, mutta lopulta päätös oli helppo. 8 kysymystä ei salli sitä - nyt poistetaan hieman. Jälkikäteen on helppo nähdä että päätös oli oikea (83m oli tuolle päivää aivan tarpeeksi tiukka suoritus).
Progressioni oli järkyttävän nopea, liian nopea. Vaikeinta oli pitää pää mukana. Tämä ei olisi missään tapauksessa onnistunut vuosi sitten, tai vielä muutama kuukausikin sitten, en olisi ollut henkisesti valmis. Mutta tällä kertaa sain kaiken tietoni, taitoni, kuntoni ja ennenkaikkea motivaationi keskitettyä yhteen tavoitteeseen ja pystyin sen voimalla viemään itseäni eteenpäin. Homma oli kuitenkin henkisesti niin kuluttavaa että juuri nyt kaiken tilalla on vain suuri tyhjyys. Ymmärrän entistä huonommin niitä jannuja jotka vuosi toisensa jälkeen tulevat kisoihin, ilmoittavat liikaa ja epäonnistuvat käytännössä aina. Kuinka he kestävät sitä? Mikä heitä motivoi? Ja kun sanon "epäonnistuvat", tarkoitan että seurauksena on lähes aina tajuttomuus tai erilaiset painevammat, en vain sitä että tavoitetta ei saavuteta.
En ole aikaisemmin vienyt syvyyssukellusta selkeästi epämukavuuskynnyksen äärilaitaan. Sukelluksesta suoritukseen, niin sanotusti. Otin yli 80 m sukelluksilla itsestäni henkisesti ja fyysiesti kaiken irti ja tein sen vieläpä 3 kertaa lähes peräkkäisinä päivinä.
Tein tämän kaiken tietoisesti. Tottakai tiesin, että tässä on se vaara että koko touhusta menee maku, mutta olin päättänyt tehdä sen silti. Oli tietysti mahtava tunne onnistua, saada tiivistettyä kaikki mitä sukeltamisesta tiedän ja osaan yhteen hetkeen, yhteen suoritukseen ja saavuttaa paitsi kirkkasti oma enkka, myös MM-tasolla hyvä sukellus.
Toisaalta tunne oli hyvin ristiriitainen. Mitä järkeä tässä on? Miksi minä näin haluan sukeltaa. Ei tämä ole kivaa, tämä on todella epämiellyttävää. Olo on hieman samanlainen kuin maratonin jälkeen. "Ei koskaan enää", miksi ihmeessä rääkkäisin itseäni näin. Mutta sitten kuitenkin olen hirveän ylpeä itsestäni. Se oli epämukavaa, mutta kestit sen, olet nyt vahvempi, mukavuusalueesi on kasvanut, haastoit itsesi ja voitit. Ihminen kasvaa vain haasteiden kautta. Luulenpa että maraton-projektien suurin anti sukellukselleni on ollut nimenomaan tuo epämukavuuden sietäminen ja suorituskyvyn ylläpitäminen vaikka kaikki signaalit kehosta viestivät muuta. Kun maratonilla tekee mieli lopettaa teen yleensä hyvin yksinkertaisen testin. Nouseeko jalka vielä? Jos nousee, niin mitä sitten ruikutat, jatka juoksemista. Syvimmillä sukelluksillani olo oli hieman samanlainen. Hapottaa, tekee mieli ilmaa, pinta ei tunnu tulevan vastaan. Pystytkö vielä potkaisemaan? No potkaise sitten!
Tuollainen suoritus on täynnä ristiriitoja. Alas mennessä pitää olla mahdollisimman rento - minulle se on se helppo vaihe. Paineentasaus sujuu, hengitysrefleksi ei tunnu vielä, vapaapudotus on nautinnollista ja jopa narkoosi (kun siihen tottuu) tuntuu mukavalta. Käännöksen jälkeen pitäisi niin ikään pysyä rentona, mutta samalla pitäisi tehdä voimakkaasti lihastyötä. Hengitysrefleksi tuntuu voimakkaasti, lihaksia hapottaa järjettömästi, väkisinkin tulee mieleen "haukkasinko nyt liian ison palan kakkua" - rutiinia ei ole tarpeeksi, ei voi objektiivisesti sanoa että pala oli juuri oikean kokoinen.
Yksi vapaasukelluksen suurimpia kliseitä on että se on "itseensä sukeltamista", tai mitä lie jeesustelua. Itselleni tämä ei ole koskaan ollut sukeltamisen syy - olen sukeltanut kertakaikkiaan siksi, että rakastan sitä. On ollut henkisesti tiukkaa joutua nyt myöntämään itselleen, että ehkä en pidäkään kaikesta mitä tähän liittyy. Paitsi itse suorituksesta, joistakin "huippusukeltamiseen" liittyvistä lieveilmiöistä.
Juuri nyt tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta että koskaan sukeltaisin syvemmälle. Olen kuitenkin niin monet kisa-bluesit kokenut, että uskoisinpa mielen siitä vielä muuttuvan. Jos seuraava kerta vielä tulee, niin tulee myös paljon muutoksia. Heikko kohtani on nyt syvien sukellusten rutiini ja olen tällä tempulla nyt luonut "suorituksista" itselleni henkisesti liian kovan peikon. Ajatuksin noiden tuntemusten kohtaamisesta puistattaa. Jos lähtisin nyt hakemaan syvyyskuntoa uudestaan, keskittyisin tekemään PALJON sukelluksia mukaavuuskynnyksen rajalle. Syvyyksiin jotka ovat jo haastavia, mutta joiden jälkeen voi vielä tulla pintaan hymy huulilla. Henkisesti tuollainen "hyppy tuntemattomaan" päivä toisensa jälkeen, sanoivat objektiiviset mittarit mitä tahansa, on vain liian rankkaa.
Näissä kisoissa Timo haki juuri tuota ja kyllä miehen kateessa saattoikin nähdä välähtävän uuden motivaation häivän. 78 metriä oli Timolle hyvä ja kaikin puolin rento sukellus vaikka kaikki olosuhteet olivat käytännössä sitä vastaan. Tuohon on helppo rakentaa päälle 5-10 metriä lisää...Samaa tunnetta minun pitää lähteä hakemaan jos aion kehittyä.
Sanalla sanoen, sukeltamiseen täytyy löytää taas ilo uudestaan :)