Selailin läpi kotimaan "scenen" blogit ja pettymyksekseni kukaan ei ollut vielä kirjoittanut kisoista mitään. Kenties toipuminen on vielä käynnissä, joten iskempä markkinarakoon kuukausien hiljaisuuden jälkeen.
Tapahtumana kisa oli mielestäni mainio. Tämä lienee suurin, tai ainakin suurimpia, hallikisoja osallistujamäärältään mitä suomessa on pidetty ja erityisen ilahduttavaa oli että uusia naamoja oli liikkeellä niin paljon. Oli tavallaan haikeaa katsoa kuinka kisan jälkeen kuvioissa suht vähän aikaa pyörineet sopivat keskenään vierailutreeneistä toistensa kaupungeissa eikä enää itse ollut keskustelussa mitenkään olennainen. Haikeaa siis siinä positiivisessa mielessä kun vanha kehäraakki (valtavalla 3 vuoden kokemuksella) huomaa että uusi sukupolvi on noussut täyteen kukoistukseensa. Mutta samalla se oli todella hienoa, koska käytännössä se tarkoittaa sitä, että voin itsekin toivottavasti joskus jäädä eläkkeelle. Uusia, innokkaampia ja kyvykkäämpiäkin kavereita on jo uraputkessa tulossa. Hienoa!
Toisaalta minulle jäi hieman ristiriitaiset fiilikset siitä, että niin monelle uudelle ja vielä viattomalle sukeltajalle ensimmäinen kisakokemus oli tällainen sambakarnevaali. Erityisen ilkeälle tuntui että palkinnoille pääsi suorituksella, joista toinen päättyi BO:hon. Minusta tässä olisi selkeä sääntömuutoksen paikka, esim. siten että kilpailuissa joissa lasketaan usean lajin kokonaispisteitä tulos mitätöidään jos yksikin lajeista on BO.
Sambasta sitten...No, karua mutta totta, nykysäännöillä "samba on sallittu". Itse olen silti nykysääntöjen kannattaja. Aikanaahan tästä väännettiin paljonkin ja keskustelu oli varsin tunnepitoista. Minusta kuitenkin aikaisempi sääntö, jonka mukaan sambasta tuli hylsy ja tuomari sai täysin mielivaltaisesti päättää mikä on samba, seurasi paljon närää. Pintaprotokollan ideahan on siis olla niin vaikea, että sitä ei voi tehdä selvässä sambassa oikein ja tämä objektiivisesti eliminoi hylätyt suoritukset vanhan subjektiivisen tavan mukaan. Idea on minusta hyvä, mutta itse protokolla saattaisi vaatia vielä hienosäätöä. Ensimmäisenä vuonna aikaa protokollaan oli 20 sekuntia, mikä havaittiin niin pitkäksi ajaksi, että jopa pienestä BO:sta pystyi toipumaan ja tekemään protokollan oikein. Tämä ei tietenkään ollut tavoitteiden mukaista. Nyt protokollaan on aikaa 15 sekuntia. Tämä on parantanut tilannetta hieman. Tuo aika on oikeasti niin lyhyt, että ei siinä paljoa jäädä fiilistelemään. Jos ei ole kunnossa, niin vaikea siitä on toipua tarpeeksi. Mutta kuten nytkin nähtiin, on se mahdollista.
Pintaprotokollan idea ei kuitenkaan ole "sallia sambat", vaan tehdä pintautumisesta niin vaativaa, että se ei sambassa onnistu. Ihmiset tulkitsevat sitä kuitenkin lähes poikkeuksetta väärin ja ajatus on että "no nyt voin vetää loppuun asti, kunhan saan tehtyä protokollan". Ei mikään periaatteessa ole muuttunut, ihan samat rajat pätevät edelleenkin. Hylkäysperusteet vaan ovat muuttuneen subjektiivisista objektiivisiksi - tai ainakin se on lopullinen tavoite. Siirtymävaiheessa homma ei kuitenkaan ole aivan yksikäsitteistä...
Määräänsä enempää protokollaa ei voi lyhentää vaarantamatta turvallisuutta. On kuitenkin hyvä että kisaajalla on aikaa rauhassa koota itsensä ennenkuin alkaa stressaamaan merkeistä. Erityisesti syvyyskisoissa, joissa voi olla kovaa aallokkoa sun muuta, ei ole ollenkaan itsestään selvää että 15 sekunnissa saa maskin pois ja näytettyä ok, vaikka olisi ihan kunnossakin. Ehkäpä protokollaa voitaisiin lyhentää allaskisoissa vaikkapa 12 sekuntiin, mutta avovesikisoissa jopa kasvattaa? Ja muitakin säätöjä siihen voisi tehdä. Verbaalinen ok on siitä huono, että se pysäyttää hengityksen ja sikäli ääritilanteissa jopa vaarantaa turvallisuutta. Toisaalta pelkkä ok-merkin näyttäminen on protokollana liian yksinkertainen mitatakseen mitään tolkun tasoa. Ehkä esim. sellainen, että tuomari näyttää kisaajalle lapulta sattumanvaraisesti numeron yhdestä kolmeen ja kisaajan pitää ok-merkin sijaan vastata nostamalla pystyyn niin monta sormea kuin numero osoittaa? Vaatii hieman älliä, hieman motoriikkaa, muttei kuitenkaan katkaise hengittelyä...Protokollan pitäisi kuitenkin olla niin "tiukka", että ainoa vaihtoehto selvitä siitä on tehdä täysin moitteeton suoritus.
Oma suoritukseni staticissa ei suinkaan mennyt tähän kategoriaan. Siinä oli ihan selkeä samba. Harmittaa varsinkin sikäli, että tähänastinen kisarekisterini on ollut melko puhdas. Dynassa olen sambannut kerran ja staticissa tämä oli ainakin oman muistini mukaan ensimmäinen. Toisaalta, otin tietoisen riskin ja tiedostin sen jo edellisenä iltana. Itselleni yksi pyhimmistä valmistautumisrituaaleista on, että mitään ei muutella viimeisellä viikolla, eikä etenkään edellisenä iltana. Nyt olin kuitenkin antanut periksi jo aikaa sitten. 2 viikkoa jotka olin varannut kisakunnon herkistelyyn menivät sairasteluksi. Ensin piti voittaa Egyptistä tuotu vatsapöpö ja sitten poskiontelontulehdus. Itselleni on erityisesti henkisesti tärkeää saada ennen kisaa pari hyvää treenivetoa alle, että tiedän oman kuntoni. Nyt minulla ei ollut hajuakaan. Niinpä päätin, että ok, ei tästä mitään tule kuitenkaan, joten kokeillaan sitten kaikkea uutta, mitä ei vielä ole tullut kokeiltua. Tällä kertaa kokeiluun meni ns. emästankkaus, eli hiilidioksidin puskurointikyvyn kasvattaminen tankkaamalla natrium bikarbonaattia suullisesti (eli suomeksi ruokasoodaa). Tämä ristiriitainen menetelmä on tuttu mm. keskipitkän matkan juoksijoille, sillä uskotaan että se puskuroi myös maitohappoa. Tulokset ovat hieman ristiriitaisia, mutta hengenpidätyksessä vaikutus on aika yksiselitteinen. Bikarbonaatti sitoo vetyioneja ja siten puskuroi elimistön ph:n laskemista tehokkaasti. Suomeksi siis hengitysrefleksi heikkenee. Teoriassa siis saisi hyperventiloinnin "hyödyt", ilman kaikkia sivuvaikutuksia.
Toimiko se? No joo, sain ensimmäisen palleanykäyksen pitkälti 5 minuutin jälkeen. Väittäisin että toimi, vaikka ei tuollainen toki ole mahdotonta minulle muutenkaan kun olen ventiloinut liikaa. Nyt kuitenkin ventiloin selkeästi tavallista vähemmän. Sain kuitenkin myös kaikki hyperventiloinnin sivuvaikutukset. Olin kokoajan hermostunut ja kaikkea muuta kuin rento. Lihakset nykivät eivätkä suostuneet olemaan aloillaan. En pystynyt hallitsemaan esim. nielemisrefleksiä, mikä minulle pakatessa tulee aina, mutta yleensä en välitä siitä. Nyt nielin käytännössä kaiken pakkaamani ilman (eli tämähän toimii niin, että jos henkitorvessa on ylipainetta ja nielaisee, niin "paineentasaus" tulee suoritettu ruokatorven suuntaan, ihan niinkuin korvatorven aukaisussakin. Tämä toimii niin kauan kun ylipainetta on. Eli kun painetta ei ole, voi sitä pitää merkkinä siitä että melkeimpä kaikki "ylimääräinen" ilma on mahassa). Pahinta oli kuitenkin täydellinen kontrollin puute lopussa. Yleensä tiedän hyvin tarkkaan staticissa kun "raja" lähenee. Nyt olin (onneksi!) päättänyt tehdä 6:30 eikä minulla mitään selkeää syytä vielä ollut nousta. Nousin kuitenkin ja näin kävi. Eli kun tätä lukevat kuitenkin kiinnostuvat bikarbonaatista (onhan hengitysrefleksin kanssa kamppaileminen eittämättä inhottavin osa hengenpidätystä ja useimmille syy miksi static jää kesken), niin kerrataan vielä ne haittavaikutukset vakavuusjärjestyksessä.
1. Kontrollin puute, tuntemuksiin ei voi luottaa
2. Negatiivinen bohrin efekti, eli kun veren happamoituminen estetään puskuroimalla, ei se myöskään luovuta happea niin hyvin kuin voisi. Suomeksi siis raja ei tule pelkästään äkkiarvaamatta, se tulee aikaisemmin. Eli vaikka mieli muistaa kunnianpäivät ja 7 minuutin staticit, raja on tänään 6:30. Tämä on erityisen vaarallista yhdistettynä kohtaan 1
3. Heikentynyt sukellusrefleksi, koska on aivan selvää että mitä aikaisemmin hengitysrefleksi potkii, sitä aikaisemmin aktivoituu myös sukellusrefleksi
4. Henkisen itsevarmuuden romuttuminen, kun tietää olevansa "mömmöjen" varassa
5. Rentouden häviäminen, levottomuus
6. Mahdolliset vatsavaivat. Itselleni ei tullut, mutta kuulemma bikarbonaatin kanssa saa helposti aikaan pikku ripulin.
Oikeastaan ainoa sivuvaikutus hyperventilaation verrattuna mikä jää pois on voimakkaan puuskuttelun aiheuttama aineenvaihdunnan kasvu ja sykkeen nousu. Tosin luulenpä että nämäkin ovat osittain mukana.
No, static meni laboratorio-osaston puolelle ja oli opettava kokemus. Mutta dyna se vasta olikin mielenkiintoinen :)
Okei, selittelyä osa 1:
Kyllä minä ihan oikeasti osaan sukeltaa. Toki tekniikkani ei ole samaa tasoa kuin Kallella tai Eerolla, mutta olen minä sen treenaamiseen aikaa uhrannut ja sukellan kyllä "perinteisellä" tyylillä ihan ok. Tämän halusin selventää koska tuota kisasukellustani katsoessa monelle saattoi tulla yllätyksenä että tällä jannulla on joskus ennenkin ollut räpylä jalassa :)
Tai kuiten turvasukeltajan toiminut Väinö (joka minunkin treenejäni on aika paljon nähnyt) sen sanoiksi puki: "Rumin sukellus mitä olen koskaan nähnyt"
No mitä siinä sitten oikein tapahtui? Olen parina treenikertana kokeillut uudenlaista lähestymistapaa dynaan, lähinnä sen vuoksi, että se on ollut niin paljon hauskempaa. En ole oikein koskaan kokenut sitä "Pedersen"-koulukunnan tyyliä omakseni, missä sukelletaan nopeasti ja tasaisesti suorittaen mahdollisimman pitkä matka. Minä tykkään nautiskella. Idea oli että sukellan hengitysrefleksiin asti mahdollisimman rentona, kädet sivuilla, tehden pitkiä liukuja ja tekniikasta murehtimatta. Sitten kun hengitysrefleksi tuntuu, alan polkemaan perinteistä tyyliä.
Tämä toimi Kalevassa oikein hyvin ja sukelsin omaa enkkaani sivuten 125m. Hervannan allas kuitenkin "yllätti" taas kerran. Onhan se naurettavaa selitellä että olosuhteet yllättivät kun itse kuitenkin asun Hervannassa. Totuus kuitenkin on, että treenaan siellä erittäin harvoin siitä yksinkertaisesta syystä, että inhoan kyseistä allasta. Siellä on kylmää ja matalaa eikä tän kokoinen ruho mahdu kunnolla edes kääntymään matalassa päässä. No ähäkutti, itsehän aina vaahtoan että pitää treenata heikkouksiaan, ei vahvuuksiaan. Mutta minkäs teet, olen mukavuudenhaluinen.
Kuitenkin...
Kalevassa pystyin sukeltamaan mukavasti välivedessä, hyvässä balanssissa ilman huolta. Nyt tasapaino oli kuitenkin aivan metsässä. Näin matalassa vedessä kaulapainoni oli useita kiloja liian pieni, varsinkin kun pakkasin vielä hieman enemmän kuin normaalisti (tätä minä en sitten koskaan opi - kisoissa tulee aina pakattua enemmän kuin on etukäteen päättänyt). Käytännössä minun piti siis uida kokoajan alaspäin etten olisi tullut pintaan. No kaikkihan tietävät (toivottavasti) miten siinä käy, eli seurauksena on ns. poijuperse-efekti. Naama kyntää pohjaa, mutta perä viistää pintaa. No mitä tästä seuraa jos valittu strategia on pitkiin liukuihin perustuva rento ja hidas sukellus? Muuten hyvä, mutta liukuja ei käytännössä ole, joten seurauksena on ainoastaan hidas töksähtely. Jälkikäteen on oikeastaan ihme, että sukelsin noinkin pitkään. Harmi kun en tiedä kauanko tuohon oikein meni, olisi mielenkiintoista nähdä :)
No dyna meni taas sitten ihan hupiosastolle, mutta voi siitäkin toki oppia:
1. Säädä tasapaino kuntoon niissä olosuhteissa missä meinaat kisata
2. Älä kokeile uusia strategioita toista kertaa kisassa
3. Jos huomaat kesken sukelluksen että tasapaino on aivan metsässä, vaihda nopeampaan tyyliin ja pelasta mitä voit (kovassa vauhdissa tasapainon merkitys vähenee)
Ja siis ihan oikeasti, nimenomaan kaulalle painoa pitää lisätä. Tämä on monelle vaikea hyväksyä koska kuvastahan näkyy selvästi että päähän siinä liian raskas on. Kyse on kuitenkin nimenomaan siitä, että sukeltaja kompensoi yläkropan liikaa kelluvuutta suuntaamalla uinnin vaistomaisesti alaspäin. Mun räpylä painaa 4.5 kiloa, en minä mitään painoa alakroppaan tarvitse...
Jännä seuraamus tästä kaikesta on, että vielä lauantaina minulla oli sellainen olo, ja erityisesti sitä ennen, että tuskimpa enää koskaan jaksan kilpailla sukeltamisessa. Nyt kuitenkin nousi sellainen kumma uho päälle, että ei hitto, kyllähän minä pystyn niiiin paljon parempaankin. Katsotaan nyt...
SM-kisat jäänevät jokatapauksessa väliin järjestelykiireiden takia, ja siten myös maajoukkue, mutta ehkä vielä joskus...