Rentous ja tekniikka

"Kaiken perustana on rentous"

Kuinka monta kertaa vapaasukeltajat ovatkaan kuulleet nuo sanat? Varmasti vielä melko usein minun suustani. Silti, vielä vuosia sukellettuanikin täytyy nöyränä myöntää, ettei monotekniikassani ole ollut mitään rentoa.

Naiivi ja itsepäinen kun joskus olen, vähättelin pitkään pintauinnin merkitystä treenissä. Kyllähän sitä kaikki hyvät sukeltajat hehkuttivat, mutta järkeilin, että parhaiten kehittyy tekemällä sitä mitä aikoo tehdä. Tärkeää onkin ymmärtää, että vaikka tämä jälkimmäinenkin on monesti totta, se riippuu täysin sukeltajan kokemuksesta ja taustasta. Jos osaa jo uida monolla, on hyvässä kunnossa ja osaa pidättää hengitystään, tottakai dynassa kehittyy tekemällä dynaa. Toisaalta kaltaiseni "ex-sohvaperuna" voi kehittyä valtavasti keskittymällä joskus hetkeksi muuhunkin. Olen viimeaikoina uinut paljon pintauintia ja oivaltanut, lähinnä Kallen myötävaikutuksella, paljon asioita.

1. 50m tai jopa 100m sukellukset eivät ole tarpeeksi pitkiä, jotta rentoudesta omaksuisi välttämättä mitään. 200-400 metriä pintauintinakin voi vielä "puristaa" väkisin. Sitä pitemmillä alkaa kuitenkin käydä selväksi homman tuskallisuus jos rentous puuttuu, olipa vauhti mikä tahansa. Toisaalta sitten, kun rentous löytyy, fiilis on mahtava, sillä uintia voisi jatkaa loputtomiin kunhan tempo pysyy tarpeeksi rauhallisena.

2. Siihen on syynsä miksi räpyläuimarien snorkkelit ovat sellaisia kuin ovat. Mitään jatkokappaleita ei tarvita vaan ne itseasiassa vain haittaavat oikean tekniikan oppimista antamalla liikaa anteeksi. Syy siihen miksi otsasnorkkelilla hengittäminen oli vaikeaa ei tietenkään ole omassa fysiologiassani tai välineissäni - sehän on itsestään selvää kun asiaa pysähtyy hetkeksi miettimään. Kesti silti kauan hakata päätään seinään ennen kuin nöyrtyi opettelemaan hyvin yksinkertaisen uuden asian.

3. Välineillä ON väliä. Harjoitusmonon 2 tärkeintä ominaisuutta ovat: tarpeeksi löysä, tarpeeksi mukava jotta sitä voi pitää jalassa kilometritolkulla. Kaikki muu on hifistelyä. Ero hyvän ja huonon monon välillä on huikea, mutta sen huomaa vasta kun molemmilla ui tarpeeksi. Joskus todella on helpompi vaihtaa väline kuin säätää koko oma olemus väärän varusteen ympärille uusiksi.

4. "delfiinipotku" on terminä huono, koska ihmiset ajattelevat vaistomaisesti potku=jalkojen käyttöä. Delfiiniuinti olisi parempi. Monouimarilla pitää olla jaloissa voimaa. Ei sen takia että niillä potkittaisiin, vaan sen takia että kontrolli säilyy kun niin ei tehdä.

Minulle tällaisten oivallusten saaminen on tullut mahdolliseksi kun muutin seuraavat asiat treenissäni:
-Paljon kilometrejä ja säännöllisesti
-Silti yhtään altaanmittaa ei uida miettimättä mitä voisi tehdä paremmin
-Jossakin useiden kilometrien kohdalla yleensä pään päälle syttyy lamppu
-Avoin mieli, nöyrä käsitys siitä ettei tiedä kaikkea, tai paljonkaan. Tieto ei myöskään korvaa kokemusta ja lihasmuistia
-Treenien ei tarvitse olla kärsimystä. Sen sijaan tärkeää on säännöllisyys, johdonmukaisuus ja vaihtelevuus.
-Monoräpylä on vaikea väline oppia kunnolla. Varsinkin jos sillä lähdetään harjoittelemaan suoraan ja se on liian jäykkä. Ensin tulisi osata potku hyvin kumppareilla, sitten löysällä monolla - sitten voi harkita vähän jäykempää lapaa. Edes syvyyssukellus ei kelpaa tekosyyksi. Löysällä lavalla pääsee kyllä ihan hyvin syvältäkin ylös, jos tekniikka on kasassa (kokeiltu on :)
-Treenin pitää olla mukavaa ja haastavaa, tavoitteena ei ole konreettinen tulos, vaan kokonaisvaltainen kehitys ja siitä nauttiminen itseisarvoisesti. Eli suomeksi - ihan sama kasvaako tulkoset, koska monolla meneminen on nyt paljon rennompaa ja hauskempaa kuin ennen. Sitten on helppo löytää myös motivaatiota :)