Tampere Maraton

Noniin, nyt se on takana. Elämäni ensimmäinen maraton. Kimmo haastoi minut n. kuukauden päästä juostavalle Finlandia-maratonille ja hetken mielijohteesta ajattelin osallistua tähän Tampereen kisaan ikään kuin harjoitusmielessä kun kerta noin lähelle tulevat. Tarkoitus oli juosta ensin puolikas, mutta hetken mielenhäiriössä ilmoittauduin täydelle matkalle. Järkeilin, että koska en ole koskaan kokopitkää juossut, saan Finlandiaa varten paljon arvokkaampaa oppia kun kärvistelen tuon läpi. Oikeassa oli, sillä paljon tarttui uusia ajatuksia ja virheitäkin sattui.

Sinänsä olin yllättynyt siitä, miten hyvin valmistautumiseni meni. En oikeastaan sitä niin stressannut, lipittelin pari päivää vähän korostuneesti urheilujuomaa, söin paljon hiilaria ja välttelin juttuja mitkä vaikeuttavat ruuansulatusta. Oikeastaan suurin pelkoni pitkällä matkalla on tuolla osastolla. Suolistu pulputtelikin uhkaavan oloisesti heti alussa, mutta mitään ongelmia ei ollut, joten jatkoin matkaa - eikä sillä osastolla ongelmia tullutkaan, mikä oli iloinen yllätys.

Lähdin vauhtiin vähän liian ahnaasti. Olin ajatellut juoksevani ekan kiekan n. 5:40 min/km (maraton juostiin 4x10km + hilut päälle tyyppisesti), ikään kuin lämppäriksi, mutta vauhti ei millään tahtonut pysyä kurissa, kyllä sitä tällaisestakin jeesustelijasta näköjään vähän kilpahenkeä löytyy kun edessä löntystelee pitkä rivi ohiteltavia :)


Eka kymppi meni todella "varkain" ja ajattelin ottaa hieman riskiä ja kiihdytin entisestään. Toka kierros meni tuolla 5:00 pintaan, mikä on minulle ihan hyvä vauhti jo. Eka puolikas meni karvan alle 1:50 joten aloin elättelemään epäterveitä unelmia 3:40 alittamisesta.

Kolmas kierros meni monelta osin jo alle 5:n vauhtia, mutta se oli jo liian kovaa tällaiselle kehäraakille. 30 kilometrin jälkeen jalat alkoivat selkeästi protestoida. Viimeiselle kierrokselle oli todella tuskaista lähteä. Ohittaa nyt maali ja vielä pitäisi vetää 10 km? Askel alkoi painaa toden teolla siinä 35 kilometrin jälkeen, mutta pystyin hammasta purren pitämään vielä yllä joten kuten 5:20-5:30 vauhtia laskeskelle, että 3:40 olisi vielä saavutettavissa.

Olo oli väsynyt, mutta jalat kantoivat joten piiskasin itseäni eteenpäin. Täysin varoittamatta vasempaan reiteen iski julmettu kramppi melkein tarkalleen 37:ssä. Pelkäsin jo juoksun jääneen siihen, sillä pienikin yritys kävellä tai edes koukistaa polvea veti krampin heti uudestaan. Venyttelin sitä rauhassa pari minuuttia ja sen jälkeen pystyin kävelemään. Hetken päästä kokeilin hölkätä ja ihmeekseni se toimi taas ihan ok.

Seuraavalla juomapisteella kahmin kourallisen suolakurkkuja, mutta myöhäistähän se nyt oli. Ihmeekseni kramppi ei kuitenkaan palannut. Raahustin viimeiset kilometrin todella tuskissani, mutta vauhti pysyi edelleen ihan ok:na, 5:30 luokkaa. Viimeiselle kilometrille sain piiskattua vielä itsestäni irti pienen loppukirin ja ihan maalisuoralla hetkellisesti mittari painui vielä alle 4:00 - mistä olin todella tyytyväinen. Oli siellä voimia sitten kuitenkin, ukko vaan inisee turhasta :)

Lopulta aikani oli oman kellon mukaan 3:49. Hieman harmitti että 3:40 jäi saavuttamatta, mutta kyllä se oli vaan myönnettävä että liian kunnianhimoinen tavoite tällä kertaa. Olin asettanut tavoitteekseni päästä läpi ja salaa toivoin alle 4 tunnin aikaa, joten virne oli kyllä tyytyväinen tuskasta huolimatta.

Ilokseni vielä huomasin numeroni voittaneen arvonnassa mahtavan upean posliinikupin. Järjestäjän puolesta olisi tarjottu mustaa makkaraa, mutta täytyi nyt tällä kertaa epä-tamperelaisittan todeta, että ei oikein uppoa. Yhden haukun yritin urhoollisesti, mutta loppu meni roskiin. Tällaiselle kaiken pakkosyöjälle kynnys oli kova, mutta en halunnut suotta tehdä siivoojille lisää hommia. Laattaajia oli muutenkin jo ihan tarpeeksi.

Tuskaista hommaa, mutta uudestaan on pakko päästä :)